Mummoilua

Rowan kirjoitti juuri blogissaan kuinka pienet päivittäiset tilanteet tuovat mieleen oman lapsettomuuden. En voisi olla enempää samaa mieltä. Joka päivä jokin tahaton asia muistuttaa lapsettomuudestamme ja pahimmillaan pilaa täydellisesti hyvän päivän. Muutama päivä sitten kuulin ohimennen Stockmannilla kun mummo kehuskeli ystävälleen että hänelle on juuri syntynyt viides lapsenlapsi. Jotenkin minulle valkeni sillä hetkellä kuinka kauaskantoinen vaikutus lapsettomuudellamme on. Me ei jäädä ainoastaan paitsi omista lapsista mutta myös tulevista lapsenlapsista. Meidän perhepäivälliset ja joulut ja merkkipäivät tulevat olemaan todella yksinäisiä tapahtumia. Kuka pitää meistä huolta kun vanhenemme? Okei, menen vähän asioiden edelle tässä, mutta tosiasia on että lapsettomuus tulee olemaan koko elämän kestävä piina enkä todellakaan ole henkisesti valmis siihen. 

Harvahammas

Lapsettomuuden kanssa eläminen on jo itsessään tarpeeksi haastavaa. Välillä tuntuu kohtuuttomalta kun elämässä eteen heitetään muitakin vastoinkäymisiä.

Isänpäivän fiilikset kulminoituivat kohdallani siihen, että vuosikymmen sitten juuripaikattu takahampaani halkesi ja kirjaimellisesti tipahti pois. Olen viikon verran ravannut eri hammaslääkäreissä ja lopputulos näyttää vahvasti silta että loputkin juuret pitää kiskoa irti ja tilalle laittaa hammasimplantti. Tämä on kuulemma puolisen vuotta kestävä ja useita tuhansia euroja maksava prosessi. Siis mitä ihmettä?!! Olen liian nuori siihen että hampaani tippuvat suusta kolmekymppisenä. Ja sitä paitsi lapsettomuushoitojen ylirasittama taloutemme ei olisi tarvinnut yhtään enempää takaiskua. Mihin voin reklamoida?

Hyviä uutisia

HCG-arvo on tippunut alle kymmeneen ja seuranta on tältä erää ohi. Jipijaijee!! Ei enää verikokeita, hartiapistosta, metotreksaattia tai muuta ikävää. Seuraavana olisi sitten vuorossa pakastetun alkion siirto. Olen vakaasti päättänyt etten pilaa jouluani piinailuun vaan ajoitan siirron suosiolla tammikuulle. Nyt olisi muutama kuukausi aikaa palautua, kerätä uutta epätoivoa ja nauttia täysillä tulevasta pikkujoulusesongista. Ehkä ylimääräisille hormonikiloillekin voisi yrittää tehdä jotain. Varsinkin kun on viimein pakko myöntää että syy siihen että housut eivät mahdu jalkaan ei johdukaan alkaneesta kaksosraskaudesta vaan jostain ihan muusta. Pahus.  

Isänpäivä

Ei olisi kannattanut avata Facebookia tänään. Joka toinen tilapäivitys on täynnä isänpäivän hurmosta, sänkyyn tuotuja aamiaisia, lasten koristelemia kakkuja ja kömpelösti tuherrettuja kortteja.

Tänäkään vuonna meillä ei vietetä isänpäivää, mutta olemme päättäneet nauttia päivästä siitä huolimatta. Katsomme elokuvia, syömme hyvin, juomme vähän liikaa glögiä ja kampeamme ulos vasta kun perheiden pienimmät ovat turvallisesti menneet nukkumaan.  

Hyvää isänpäivää siis kaikille lapsettomille. Joku päivä mekin vielä juhlistamme tätä päivää.

Odotusta

Tipu, tipu, tipu...

Edelleen vähän raskaana

Mikä siinä on että joka kerta kun klinikastamme soitetaan niin uutiset ovat huonoja? Viikon kestäneestä vuodosta huolimatta HCG arvoni on lievässä nousussa. Luku ei ole mikään järisyttävä, mutta indikoi uutta kohdunulkoista raskautta. Tämä olisi jo toinen kerta puolen vuoden sisään. Vähän kuin voittaisi lotossa kaksi kertaa. Osasin jo vähän aavistella kun oikeaa hartiaa pistelee ajoittain ja vatsassa on omituisia vihlovia tuntemuksia. Kuitenkin salaa toivoin että kyseessä olisi jotain ihan muuta.  

Äitini lohdutti että hän oli lukenut lehdestä naisesta joka oli saanut seitsemännen kohdunulkoisen raskauden jälkeen vauvan. Siis seitsemännen?!! Klinikan hoitajat olivat puolestaan varovaisen positiivisia siitä että alkio kuitenkin kiinnittyi. Se on kuulemma lupaavaa että voin tulla raskaaksi. Ja vielä toistamiseen. Asialla on ilmeisesti monta valoisaa puolta.

Justin Bieberin lehtolapsi

Tämä on yksi asia josta ei omalla kohdalla tarvitse olla huolestunut. Mieheni hitaasti kaartelevilla siittiöillä ei tehdä ketään vahingossa raskaaksi. Ikinä. Lapsettomuuden vähäisistä iloista täytyy toisinaan ottaa kaikki irti. 

Surutyön vaiheet epäonnistuneen lapsettomuushoidon jälkeen

Shokki- ja kieltovaihe

En suostu uskomaan että tämäkin hoito on mennyt pieleen. Roikun pienimmässäkin toivonrippeessä ja etsin epätoivoisesti todisteita. Googlaan “anyone deliver a healthy baby with hcg 20 on 14dp3dt” ja selvitän että viiteryhmän alin arvo kyseiselle päivälle on olut 5. Hyvänen aika, meillähän on nelinkertainen määrä siihen verrattuna. Pulssini kiihtyy. Eihän peli ei olekaan vielä menetetty.   

Vihavaihe

Kun hcg-seuranta murskaa armottomasti viimeisetkin toiveenrippeet, on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Olen täynnä vihaa. Olen vihainen miehelleni, koska hänellä on surkeat siittiöt, kaikki on hänen vikaansa. Olen vihainen tuttavalleni joka on juuri synnyttämässä vahinkovauvaa. Miten hän kehtaa? Ylipäätänsä kaikki vauva-aiheiset uutiset ovat henkilökohtainen loukkaus minua kohtaan. Elämäni on epäreilua ja kohtuutonta. Lorotan ison lasin viiniä, jätän foolihapot syömättä ja blokkaan Facebookista kaikki vauvapäivityksiä tekevät ihmiset. Siitäs saitte.

Tinkimisvaihe

Lupaan Jumalalle, että jos saan lapsen niin minusta tulee parempi ihminen. Aion tehdä hyväntekeväisyyttä, käyn useammin kirkossa, laitan lapseni aina etusijalle, ryhdyn vaikka kotiäidiksi. Olen valmis ihan mihin tahansa kunhan vain saamme vauvan.

Masennusvaihe

Makaan sohvalla, syön suklaata ja synkistelen. Tämä vaihe saattaa kohdallani kestää mitä tahansa muutamista tunneista kuukausiin.

Hyväksymisvaihe

Tämä hoito epäonnistui mutta pakkasessa on 11 alkiota. Potentiaalinen suurperhe. Otan foolihapot, parapähikinät ja vihreän teen takaisin ruokavalioon. Harkitsen akupunktion aloittamista. Peli ei ole vielä menetetty.

Raskaana 1-2 viikkoa

Sanat piirtyvät hitaasti Clearbluen digitaalisen testin näytölle. On pp14 toisen ICSI hoitomme tuoresiirron jälkeen. Tärisen varovaisesta toivosta. Olisiko nyt vihdoin meidän hetki koittanut? Takana on kolme vuotta lapsettomuutta, vuosi lapsettomuushoitoja, satoja piinapäiviä ja ainakin miljoona itkuraivaria. Kurvaan nopeasti klinikalle jotta ehdin verikokeeseen ennen aamuyhdeksän palaveriani.

Klinikkamme hoitajan puhelu kesken pitkän ja tuskaisen työpäivan palautti nopeasti maan pinnalle. HCG:ni on 20, reilusti alle viitearvojen. Tässä vaiheessa arvon pitäisi olla ainakin sata – mielellään satoja. Kyseessä ei valitettavasti ole oikea raskaus.

Tässä sitä taas ollaan. Vähän raskaana. Melkein raskaana mutta ei kuitenkaan. Sen verran raskaana että saan kärsiä raskausoireista ilman että koskaan pääsen nauttimaan lopputuloksesta.

Oli aika jolloin luulin että kun raskaustestiin piirtyvät mystiset kaksi viivaa, niin silloin on tosi kyseessä. Testit eivät valehtele, eihän? En tajunnut että positiivisen testin jälkeen alkaakin ihan toisenlainen odottelu, HCG-arvojen seuranta. Muutamia viikkoja kestävä piinaava jakso kun mitataan miten arvot nousevat, laskevat ja vatkaavat ihan miten sattuu. Viime kerralla tämä samainen odottelu päättyi kohdun ulkopuolisen raskauden diagnoosiin ja vasemman munanjohtimen repeämiseen lomamatkalla ulkomailla. Tällä kertaa toivon vähemmän dramaattista lopputulosta.